Kultakyläksi kasvanut Lemmenjoella on huuhdottu kultaa 1800-luvulta saakka. Yksi aikakausi päättyy vuonna 2020, kun konekaivuu loppuu.

teksti: eevi kinnunen
kuvat: elias lahtinen

Kaksi moottorikelkkaa kiskoo 1600:aa litraa moottoripolttoöljyä läpi Lemmenjoen kansallispuiston. Ensin maiseman männyt vaihtuvat koivuiksi, sitten puusto paljakaksi. Taivas on taivaansininen, kuin lapsen värittämä. Kypärän sisällä tuuli muuttuu hakkaavaksi pauhuksi. Kultakaravaani on tiellä Eldoradoon. 

Kultakaravaani on kullankaivajien jokatalvinen huoltoajo. Kaivajat varustavat kämppänsä valmiiksi kesää varten. He kuskaavat moottorikelkoilla kaivospiireille sokeria, kahvia, kuivamuonaa ja polttoainetta, tynnyreittäin polttoainetta. Tavarat on vietävä kämpille talvella, sillä muutoin paikalle pääsee vain ensin veneellä ja sitten kävellen tai mönkijällä. Kesällä kaivauksilta poistutaan ainoastaan, kun on pakko.

Tunturissa, Miessijoella sijaitsee kultakaivos Eldoradon kaivospiiri ja Korhosenoja. Se on kullankaivaja Tauno Leinon ja Pirjo Kylä-Laason kesätyöpaikka.

Lumi kumpuilee kaivosalueen päällä kuin kuun pinta. Leino ja Kylä-Laaso ähräävät tynnyreitä reen päältä hankeen odottamaan kesää. Toppahaalarin muotoiset ihmiset, kirkas aurinko, värikkäät tynnyrit, maaston kummut, kypärät ja kypärämyssyt. Mikä sen tekeekään, mutta näyssä on rahtunen Teletappimaata. Päivän ensimmäinen tynnyrierä on perillä. Uudestaan.

Etelä-Suomessa talvensa asuva kullankaivajapariskunta rahtaa parin viikon aikana 13 000 litraa polttoainetta Njurgalahdesta kaivuupaikalleen. Kesällä niillä litroilla tankataan kaivinkonetta.

Leino ja Kylä-Laaso saavat elantonsa kullankaivuusta. He kuuluvat siihen pieneen ryhmään, joka vielä kaivaa koneella Lemmenjoella. Alueella oli viime vuonna 17 voimassa olevaa ympäristölupaa. Ympäristölupa oikeuttaa konekaivamiseen.

Vuoden 2020 jälkeen konekaivuu loppuu. Nelisen vuotta sitten sorvattu kaivoslain muutos lakkauttaa kaivospiirit. Moni kullankaivaja uskoo, että samalla tyrehtyy myös Lemmenjoen lapiokaivuu, sillä lupamaksut nousivat ja byrokratia lisääntyi. Kullankaivajat ovat lakiin pettyneitä. Kaivospiirit olivat aiemmin pysyviä oikeuksia, ja tilalle tuleva kullanhuuhdontalupa on oikeuksiltaan entistä heikompi.

Kaivuutoiminnan supistuminen jättää jäljen Lemmenjokeen.

Kylä kasvoi kullan ympärille.

Elämä oli sodan jälkeen aloitettava alusta. Lemmenjoella asuva Juhani Jomppanen oli parikymppinen, sodan kokenut nuorukainen. Isä kehotti Juhania lähtemään läheiselle Morgamojalle kaivamaan kultaa. Juhani lähti.

Samalla seudulla kultaa vaskasivat menestyksekkäästi Ranttilan veljekset. Uula, Niilo ja Veikko löysivät alueelta hippuja, kertomansa mukaan isoja ja kauniita. Huhut rikkauksista levisivät ympäri sodasta kärsinyttä maata ja ruokkivat unelmia. Moni lähti Lemmenjoelle koittamaan onneaan. Alkoi kultaryntäys.

Juhani Jomppanen näki kultaturismissa markkinaraon. Hän pisti pystyyn jokiveneyrityksen ja alkoi kuskata ihmisiä valtauksille. 1950-luvulla Jomppanen meni naimisiin ja yritys laajeni pikkuhiljaa kahvilaksi, majapaikaksi ja Ahkun tuvaksi.

Siitä tuli Lemmenjoen ensimmäinen matkailuyritys.

Ahkun tuvan pihassa jököttää muutama auto. Piharakennuksen seinässä komeilee kyltti GOLD PANNING. Kesäisin turistit voivat kokeilla altaassa kullan vaskaamista, jos eivät jaksa lähteä maastoon. Sisällä ruokatilassa kaikuu Nokia tune stereona. Yrittäjä Margetta Jompan-Tiainen vastaa vuorotellen kahteen puhelimeen. Saamea, suomea, yksityisasiaa ja bisnestä. Jompan-Tiainen heilauttaa pitkää ruskeaa lettiään kämmensyrjällään ja niksauttaa niskaansa. Daamin elkeet.

“Urani täällä alkoi valokuvamallina.”

1960-luvulla Jompan-Tiainen, silloin vielä Jomppanen, pukeutui säännöllisesti lapinpukuun. Hän keikisteli asussa pohjoista ihmettelemään tulleille jenkeille. Turistit räpsivät kuvia ja ihastelivat erämaiden kansaa.

Niiltä ajoilta Jompan-Tiainen muistaa loiston. Vieraana kävi elinkeinoelämää, vuorineuvosta, ministeriä ja muuta porhoa. Moni tulija oli ulkomaalainen, ja osa viihtyi kultakylässä pitkään.

Sittemmin kävijäkunta on kotimaistunut. Kulkijoita saisi poiketa tuvalla nykyistä enemmänkin.

“Ennen ei ollut muita kuin meidän paikka ja isän veljen paikka. Nyt täällä on paljon yrityksiä, mutta kävijämäärä ei ole samassa suhteessa lisääntynyt.

Pelkillä muistoilla kultaromantiikasta yrittäjä ei elä.

Lemmenjoen kansallispuistoa kannattelee historia. Metsähallituksen vuonna 2011 teettämän kyselyn mukaan moni matkailija on kiinnostunut puiston kulta-alueista.

Kansallispuiston puistonjohtaja Pirjo Seurujärvi Metsähallituksesta arvioi, että ihmiset haluavat kuulla legendoista ja nähdä vanhoja kultamaita. Ehkä kaunis ja mystinen Petronella kiehtoo, ehkä kaivaja Pellisen kämppä.

Seurujärvi ei usko, että konekaivuun päättyminen juuri hetkauttaa kävijämääriä. Nostalgia myy, koneistettu nykyaika ei niinkään.

Alueen jokiveneyrittäjille kullankaivajat tuovat osan leivästä. Tuloja kertyy kaivajien ja heidän ystäviensä kuskaamisesta sekä tavarakuljetuksista.

Ahkun tuvan perheen lisäksi veneitä ajavat Veikko Jomppanen, Olavi Jomppanen ja Heikki Palton perheyritys.

Heikki Paltto uskoo konekaivuun loppumisen piristävän Lemmenjokea. Hänen asiakkaansa ovat lähinnä matkailijoita. Palton mukaan ihmiset kaipaavat luonnonrauhaa. Kaivuumetelin loppuminen saattaa hänen mielestään houkuttaa paikalle jopa lisää turisteja.

Muita veneyrittäjiä muutos mietityttää.

Olavi Jomppanen on ajanut venettä 1970-luvulta saakka. Hänen mukaansa kullankaivajia tulee Lemmenjoelle aina vain vähemmän. Kun konekaivuu loppuu, Jomppanen arvioi kuljetustensa vähentyvän jopa 40 prosentilla.

“Olen välillä pohtinut, lopettaisinko silloin koko homman.”

Olavin veljen Veikko Jomppasen toimeentulo tulee kesäisin lähes 60-prosenttisesti kullankaivajilta. Hän on veneyrittäjistä ainoa, joka kuskaa kaivajien mönkijöitä ja muuta tavaraa puiston alueelle. Se tietää monta ajoa kesässä.

Kun kaivuualue hiljenee, Veikko Jomppasella alkaa olla ikää. Hän uskoo, että hänen työnsä päättyvät silloin.

Talven tuulet ovat katkaisseet kullankaivajien Leinon ja Kylä-Laason kultakämpän antennin. Puhelimet eivät toimi. Jos tahtoo soittaa, täytyy kivuta pari sataa metriä tunturia ylös.

Mökissä Leinon silmälasit huurtuvat. Pikkuruinen kamiina puhisee hyvin. Sen päälle on pinottu tiiliä pitämään lämpöä. Ikkunalaudalla hikoilee Kylä-Laason tekemä lumilyhty. Kevätaurinko läätää sitä. Pihalla on pieni sauna ja toisaalla huussi, joka on tapetoitu heidän kotipaikkansa Lemun kartalla.

Leino on kaivanut parikymmentä vuotta, Kylä-Laaso kokokesäisesti kolme. Ennen sitä hän oli miehensä mukana aina kuukauden kesässä.

Kesät ovat täyttä työtä. Aamulla kaivamaan mennään kahdeksaksi. Puolenpäivän aikaan on kahvitauko, ja kuudelta alkaa perunoiden keittäminen. Sitten saunaan ja nukkumaan.

Ivalossa käydään kaupasta tuoretavaraa noin kerran kuussa. Vapaapäiviä ei juuri ole.

“Juhannuspäivänä emme kaivaneet. Kesän toisen vapaapäivän pidimme, kun meillä kävi tuttuja kylässä.”

Kaivaukset ovat pitkällä tiettömässä tunturissa. Jos illalla mielii kapakkaan, täytyy ensin kävellä tai ajaa mönkijällä yli kymmenen kilometriä ja jatkaa sen jälkeen veneellä noin 25 kilometrin taival.

“Jos joku aikoo naisten tansseihin, täytyy olla varma tapaus tiedossa, ennen kuin kannattaa lähteä”, Leino sanoo.

Lemmenjoen kansallispuisto on suuri ja syrjäinen. Metsäerämaassa käy vuosittain noin 12 000 vierailijaa. Se on verrattain vähän. Esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuisto vetää yli 300 000 ihmistä vuodessa. Lemmenjoki ei ole Nelostien varressa eikä sen kyljessä ole matkailukeskusta. Se verottaa puistonjohtaja Seurujärven mukaan kävijöitä.

Lapin Kullankaivajain Liiton edunvalvontapäällikkö Antti Peronius uskoo, että aika on ajamassa Lemmenjoen kansallispuiston ohi. Maailma on muuttunut. Ihmiset kaipaavat yöelämää ja palveluita. Erämaa itsessään riittää harvalle.

Peronius toivoo, että nykyisille kullankaivajille myönnetään vuoden 2020 jälkeen sen verran lisäaikaa, että he saavat putsata valtauksensa kullasta. Moni kaivaja on hänen mukaansa sijoittanut toimintaan suuria summia siinä uskossa, että maat saa hyödyntää loppuun.

Työ- ja elinkeinoministeriöstä sanotaan, että kaivoslain toimivuutta arvioidaan seuraavalla hallituskaudella. Ministeriön mukaan nyt ei näytä siltä, että siirtymäaikaa olisi syytä jatkaa.

Kesällä maasto on näkkileivän värinen. Sulan kuparin näköistä muhjua seisoo altaissa. Siihen maisemaan Tauno Leino jäi 20 vuotta sitten koukkuun. Hän kaivoi silloin kaverinsa valtauksella. Ensimmäinen löytynyt hippu muistutti muodoltaan Suomi-neitoa. Leino sai pitää sen.

Kullankaivuu on määrännyt elämää siitä asti. Keväästä syksyyn Leino on kaivanut tunturissa ja kiivennyt kolmen päivän välein kuuluvuusalueelle soittamaan kotiin kertoakseen, onko kaikki hyvin. Kaikki on ollut hyvin.

Pirjo Kylä-Laaso laittaa kypärän päähänsä. Päivän toinen polttoaine-erä odottaa noutamista. Kypärän alle katoavat omista löydöistä sulatetut korvakorut. Kaulaketjussa roikkuu Suomi-neidon muotoinen hippu.

Pariskunta on aiemmista päivätöistään eläkkeellä. Kaivamista ei jaksa enää montaa vuotta, mutta viimeiset kesät he aikovat rehkiä armotta.

Kultakuume on sitkeä tauti.

Noin 40 kilometrin päässä kansallispuiston kultakämpistä yrittäjä Margetta Jompan-Tiainen vetää jalkaansa pinkit toppakengät. Neonvihreä takki yllään hän astelee poroaitaukseen.

Jompan-Tiainen asui nuoruudessaan kymmenen vuotta Helsingissä. Hän muutti takaisin Inariin 1980-luvun lopulla, kun isä kuoli ja tupa tarvitsi jatkajan.

Ystäviä jäi etelään. Jompan-Tiainen kaipaa toisinaan kulttuuririentoja, piikkikorkokenkiä ja sitä, että saisi laittautua leimautumatta kylähulluksi.

Kaulahuivi kimaltelee glitteristä. Porot syövät jäkälää emäntänsä kädestä.

Jompan-Tiainen uskoo, että kullan lumo kestää. Se on ihmisen ikiaikainen viettelys, uhkapeli, mahdollisuus ja toivo.

“Sitä tulee tänne ja kukapa tietää, lähteekö miljonäärinä takaisin.”