Written by Uusi Inari

Sattui kerran erämaassa

Sattui kerran erämaassa by Uusi Inari

Print


Olipa kerran ja näin se meni.

Oli pikkuinen punainen mökki ja mökissä kaksi asujaa, Tinja Myllykangas ja Alex Schwarz. Kyllä vain, Alex Musta. He laittoivat ruokansa laavulla ja peseytyivät jängällä revontulten alla. He kantoivat vetensä joesta ja leikkivät aamuisin 76 koiran kanssa.

Satu seis. Tämä on totta.


teksti: eevi kinnunen
kuvat: elias lahtinen

Tarina alkaa 1990-luvun taitteesta. Turun lähellä Sauvossa eli metsätalousinsinööri Ilso Myllykangas. Hänen piti päättää, muuttaako töiden perässä Kanadaan vain Inariin. Myllykangas valitsi Inarin.

Hän otti mukaansa kolme lastaan ja toi heidät Muotkatunturin erämaan laidalle. Lapset varttuivat luonnon keskellä sähköttömässä torpassa. He viilettivät päivät ulkona ja leikkivät eläinten kanssa. Isää ei ollut ja naapureita arvelutti. Melkoisia mowgleja.

Tinja Myllykangas oli Inariin muuttaessaan 8-vuotias. Hän kasvoi kiinni luontoon. Kun naapurin koira karkasi heidän pihaansa, Myllykangas pisti sen valjaisiin ja antoi vetää itseään pulkassa. Tytöstä kasvoi rekikoirayrittäjä ja petojen puolestapuhuja.

Nykyisin Myllykangas kiitää tuntureilla turisteja kyydissään. Valjakkoa kiskovat usein koirasudet.

Ollaan poromailla, erämailla, ollaan kiistojen äärellä.

Enlarge

Tinja6
Myllykangas ruokkii koirat niiden häkeissä. Innokkaimpia täytyy estellä käymästä ruoan kimppuun ennen vuoroaan.

Sapeli heilahtaa. Lohesta puristettu laatta lötköttää kellertävällä lumella. Tinja Myllykangas piirtää siihen kirveellä ruudukon ja ojentaa lyömäaseen tilan harjoittelijalle, Janita Kaikkoselle. Pitkin ääriviivoja Kaikkonen alkaa mätkiä kimpaletta mötiköiksi, annospaloiksi.

Pöllipinojen takana kirvestä käsittelee Schwarz, mies kuin Keski-Maan Aragorn. Hän pistää poron päitä palasiksi ja kokoaa ne mustaan lumikolaan.

Maitokärryihin on lastattu vielä ämpärilliset broileria ja tanskalaisia koiranraksuja. Myllykangas nytkäyttää kärryt liikkeelle ja kuljettaa ne huskyhäkin ovelle.

On ruoka-aika.

Koirat ruokitaan lauman arvojärjestyksen mukaan. Grönlanninkoirat ovat nokkimisjärjestyksessä peränpitäjinä. Ruokalastin näkeminen saa ne mekastamaan. Ulvonta on kuin humalaisen vonkaus. Anna mulle, anna nyt, anna pliis.

Ulisijoiden odotus palkitaan pian, kun Myllykangas ojentaa niille teurastamolta haettua riistaa. Hän ei malta olla vitsailematta.

“Näin sitä totutetaan koirat syömään poroa.”

Pedon, poron ja ihmisen suhde on vitsinäkin raskas.

Enlarge

Tinja13
Myllykangas saa poroa koirien ruoaksi poronomistajilta.

Pihassa seisoo seitsemän koirahäkkiä. Myllykangas astuu yhteen niistä ja kaappaa syliinsä koirasuden pennun. Pentu nimeltä Metsä ei puhku eikä puhise eikä varmasti ole keuhkoiltaan majankaatovahva. On siinä silti sutta.

Myllykankaan tilalla elää alaskanhuskyjä, siperianhuskyjä, koirasusia ja grönlanninkoiria.

Puhuttavin roduista on koirasusi. Se on suden ja koiran risteymä, jollaisia on lemmikkeinä Suomessa arviolta noin tuhat.

Rodussa Myllykangasta viehättävät koiran seurallisuus ja suden petomaisuus.

Hän on huolissaan petojen elintilan kapenemisesta. Myllykankaan mukaan esimerkiksi Muotkatunturin erämaahan mahtuisi susia.

Hänen mielestään poroja ja hirviä on liikaa. Porot kärsivät kurmuista eli loisista ja hirvet voivat huonosti. Luonto pystyisi Myllykankaan mukaan tasapainottamaan tilanteen, jos ihminen ei estäisi.

“Suomen lain pitäisi määrätä ihmiset sietämään sutta.”

Pari vuotta sitten Inarin Angelista löytyi raadeltuja poroja. Ne olivat Myllykankaan entisten koirien raatelemia. Kyseisiä eläimiä Myllykankaalla ei hänen mukaansa enää ole.

Poronhoitoalueella elävät koirat ovat kiisteltyjä, mutta Myllykankaalle rakkaita.

Joka aamu hän kiertää kysymässä koirilta, kuinka ne voivat.

“Ei ääneen.”

On Myllykangas elänyt kaupungissakin. Hän pyörähti Jyväskylässä ja Rovaniemellä opiskelemassa, mutta aika siellä tuntui turhalta.

Inarissa elämä on yksinkertaista, fyysisesti kuormittavaa ja enimmäkseen onnellista.

“Olen kasvanut metsässä. Olen ehkä jollain tapaa lähellä sitä elämää, mikä näissä eläimissä on sisällä.”

Pihan laidalla aitausta asuttavat tilan hevoset. Myllykangas syöttää Paronille, Kuninkaalle ja Virtahevolle kuivattua leipää. Aitauksen viereen kävelee Alex Schwarz. Hän muutti tilalle viime kesänä.

Kuulkaas tätä.

Oli kevät, ja kaukaisessa Norjan maassa järjestettiin koiravaljakkokilpailu, johon Myllykangas ja Schwarz osallistuivat. Siellä he tapasivat, tuntureilla. Tuuli kuiski, ilma opasti ja katseet kohtasivat. Kävi, kuten kuului käydä.

“Emme olleet koskaan tunteneet toisiamme. Me vain rakastuimme.”

Sattumaako. Kohtaloa.

Ja uskokaa tai älkää, nyt he ottavat alleen valkoisen ratsun. Tai no, vaaleanharmaan islanninhevosen. He tahtovat kotialbumiinsa kuvan itsestään ratsailla.

Ratsu saa selkäänsä ruskean lampaantaljan ja kaksi ratsastajaa.

Pari lähtee kulkemaan oksien lomitse metsään.

Hanki ei kanna, ja hevonen horjahtaa. Myllykangas ja Schwarz putoavat lumeen. He nousevat sieltä nauraen.

“Oletko kunnossa?”

“Olen.”

Loppu on onnellinen ja tarina alussa.

Print

  Comments

Be the first to leave a comment!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *