Written by Uusi Inari

Sevettijärventien miehet Kolttasaamelaiset revittiin juuriltaan toisessa maailmansodassa. Nyt ensimmäinen uusissa kodeissa kasvanut sukupolvi on tullut vanhaksi.

Sevettijärventien miehet Kolttasaamelaiset revittiin juuriltaan toisessa maailmansodassa. Nyt by Uusi Inari

Teksti Tuija Sorjanen
Kuvat Antti Sepponen

“Laita ovi kiinni, perkele? Ja kiitos”, lukee kyltissä eteisen puuovessa. Sergei Kp Fofonoff astuu sisään.

“Tiõrv! Toin vieraita.”

Jussi Killanen istuu pöytänsä ääressä muumikuvioinen emalimuki kädessä. Kamiinassa palaa tuli, lihakeitto tuoksuu. Lattian halki läpi kävelee neljällä askeleella. Killasella on työtä tehneen miehen kädenpuristus. Toisessa huoneessa televisio näyttää hiihtokisoja. Kello lyö tahtia hiljaisuuteen. Talviaurinko paistaa matalalta hämärään huoneeseen. Se häikäisee ja lämmittää jo.

“Tekeepä hangen”, Killanen sanoo.

“Sitähän se on tekemässä. Tulee kävelykelit metsään”, Fofonoff vastaa.

Ikkuna antaa järvelle.

“Pojilla on aina verkot vedessä”, Fofonoff sanoo.

Killanen ja Fofonoff ovat asuneet tällä seudulla melkein aina. Olemme Inarijärven pohjoispuolella Sevettijärventien laidalla. Se on 120 kilometriä pitkä tie, jonka varret ovat Suomen kolttasaamelaisten kotikorpea.

Fofonoff on lähtenyt oppaaksemme Sevettijärventielle, sillä hän jos joku tuntee seudun talot ja ihmiset. Hän on myös kolttasaamelaisten entinen luottamusmies.

Hän istuutuu Killasen sohvalle lakki kourassa.

Kolttasaamelaiset ovat Kuolan niemimaan alkuperäiskansaa. Nyt Suomessa asuvat koltat ovat kotoisin Petsamon alueelta Suomen katkaistusta käsivarresta, joka jäi Neuvostoliitolle viime sodassa. Tämä kovan onnen kansa on Suomen pienin omalla lailla suojattu vähemmistöryhmä.

Jatkosodassa koltat menettivät kaiken ja joutuivat lähtemään kotiseudultaan. Traumaattiset evakkovuodet vietettiin Pohjanmaalla vieraiden nurkissa ja myöhemmin Luttokairassa ja Nangujärven alueilla saksalaisten vanhoissa parakeissa. Sitten vuonna 1949 heidät asutettiin Sevettijärven, Näätämön, Nellimin ja Keväjärven alueille pieniin hirsimökkeihin.

Killasen mökki on yksi niistä noin 50 pienestä talosta, jotka Suomen valtio rakennutti tai joihin se antoi rakennustarpeet Sevettijärven tienoille.

Mökeissä kasvanut sukupolvi on nyt tullut vanhaksi.

Tämä vähäväkinen perukka on käynyt kuluneiden 66 vuoden aikana läpi monta murrosta.

Suomen valtio teki luultavasti parhaansa: Se antoi koltille talot ja tilat, joissa aloittaa uusi elämä. Tilat olivat samaan tapaan samasta muotista tehtyjä kuin jokaisen kaupungin omakotitaloalueilta tutut rintamamies- ja evakkotalot, mutta paljon pienempiä, vain runsaan kolmenkymmenen neliön kokoisia.

Tarkoitus oli, että kolttien elämäntapa voisi säilyä suunnilleen samanlaisena kuin kotiseuduilla. Taloihin otettiin mallia kolttien sota-aikaa edeltävistä asumuksista. Juuri näiden seutujen valikoituminen kolttien asutusalueeksi oli monivaiheinen prosessi, joissa koltat myös itse olivat mukana. Uusi kotipaikka ei kuitenkaan juuri muistuttanut Neuvostoliitolle menetettyjä kotiseutuja.

Siinä missä Karjalan evakoille annettiin maata korvaukseksi Karjalassa menetetyistä maista, Suomen valtio ei katsonut, että koltat olisivat omistaneet Neuvostoliitolle jääneillä kotiseuduillaan mitään. Koltat saivat tiloihin hallintaoikeuden, mutta 50 vuoteen koltat eivät saaneet esimerkiksi jakaa tai myydä tilojaan.

Jotta koltat eivät olisi kärsineet kohtuuttomasti elinolojen muuttumisesta, heille säädettiin oma laki. Sen tarkoitus oli taata kulttuurin säilyminen.  Se antaa koltille mahdollisuudet luontaiselinkeinojen harjoittamiseen valtion maa- ja vesialueilla koltta-alueen sisällä. Se esimerkiksi sallii kolttien kalastaa valtion vesialueilla ja sijoittaa viranomaisten luvalla poro-, metsästys- ja kalapirttejä tarvittaville paikoille.

Pyrkimystä turvata kolttakulttuuri pidetään hyvänä asiana, mutta joskus käytännöt ovat herättäneet närää alueen muissa asukkaissa. Lisäksi esimerkiksi inarinsaamelaiset ovat kärkkäitä sanomaan olevansa alueen aito alkuperäiskansa. Joidenkin inarinsaamelaisten mielestä myös heillä pitäisi olla lailla suojattu oikeus maahan.

Killasen talossa on tupa ja yksi huone. Se on punamullalla maalattua hirttä, ulkoa alkuperäisessä asussaan. Sisällä seinät on verhoiltu levyillä. Juoksevan veden Killaset saivat viime syksynä. Sauna paloi kolme vuotta sitten, mutta kyläläiset rakensivat talkoovoimin uuden.

Aluksi talossa asui kahdeksan ihmistä. Silloin Killasten sukunimi oli vielä Gauriloff. Nykyään Jussi Killanen asuu talossa kahdestaan veljensä kanssa. Tämä on nyt Sevettijärven kylällä vieraisilla.

“Kaikki vanhathan täältä ovat jo hautausmaalla”, Killanen sanoo. Hän on 81-vuotias ja tuli Sevettijärvelle 15-vuotiaana.

“Tai Männikössä”, Fofonoff jatkaa. Hän tarkoittaa palvelutaloa Ivalon kirkonkylällä.

Alkujaan Sevettijärvelle muutti noin kolmesataa kolttaa. Sitä ennen täällä oli vain jokunen inarinsaamelainen, tunturisaamelainen ja suomalainen tila.

Pienessä mökissä saattoi asua toistakymmentä ihmistä, myöhemmin jopa neljässä sukupolvessa. Kuten muun Suomen evakko- ja rintamamiestaloihin, myös kolttien pieniin mökkeihin syntyivät sodan jälkeen suuret ikäluokat.

Asumistiheys näillä Lapin takamailla oli niinä aikoina suurinta Suomessa. Nyt väki on käynyt vähiin.

Killasen veljekset ovat kumpikin naimattomia. Niin on moni muukin Sevettijärventien varren talojen asukkaista.

Tästä on tullut yksinelävien miesten maailmaa.

Toivotamme Jussi Killaselle hyvää päivänjatkoa ja lähdemme kohti koillista, Sevettijärven kylän keskusta.

Fofonoff on juuri hankkinut uuden auton, suuren nelivetoisen Mitsubishi ASX:n.

“Asuntoauto Roopelle”, hän sanoo ja tarkoittaa 6-vuotiasta sekarotuista talonvahtiaan, joka pitää autoilusta.

Ajamme Sevetin baariin. Fofonoff on viettänyt baarissa paljon aikaa. Hän on toiminut siellä järjestyksenvalvojana.

Kievari on ollut täällä alusta saakka, kuten esimerkiksi terveystalo ja koulukin. Kyläläisten postilaatikot ovat rakennuksen ulkoseinällä. Kievarin yhteydessä on asiamiesposti, Veikkaus, elintarvikekioski ja lääkekaappi.

Arkiseen sisustukseen kuuluu muutama pirttipöytä. Istumme sellaiseen, jonka päällä lepää ortodoksinen tiedotuslehti Paimen-Sanomat. Nurkassa on enkelinukke, huoneen päädyssä pehmolumiukkoja. Radio soittaa inarinsaamelaista rap-artistia Amocia.

Tämä on hyvin erilainen maailma kuin se, mistä lähdettiin. Uudessa elinympäristössä moni asia muuttui alun alkaenkin pysyvästi.

Petsamon alueella koltat olivat liikkuneet kesät, keväät ja syksyt perheittäin luontaiselinkeinojen harjoittamisen mukaan. Talvet asuttiin yhdessä talvikylissä. Niissä suvut tapasivat toisiaan ja moni löysi puolison.

Evakkoajan jälkeen liikkuminen ja talvikyliin kokoontuminen loppuivat. Suonikylän koltat asutettiin nyt noin 60 kilometrin matkalle melko harvaan. Aluksi tiekään ei yhdistänyt heitä. Huonojen liikenneyhteyksien takia pienetkin lapset asuivat koulun asuntolassa erossa perheistään.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kolttien omanarvontuntoa loukattiin monella tavalla. Venäläisiltä kalskahtavat sukunimet antoivat joillekin syyn ryssitellä uusia asukkaita. Koulussa koltansaamen puhuminen oli pitkään kiellettyä, opettaja löi tottelematonta karttakepillä sormille.

Vanhat kolttaisännät kaipasivat Neuvostoliitolle menetetyn Petsamon seutuja.

Melkein kaikki porot olivat jääneet muun omaisuuden tavoin sodan jalkoihin ja rajan taa. Poronhoidosta syntyi muutenkin suuria kahnauksia muun väestön kanssa. Koltat pystyivät pitämään enää vähän poroja, eikä porotalous tuonut elantoa kaikille.

Mahdollisuudet tehdä ansiotyötä olivat vaatimattomat.

Moni lääkitsi joutilasta ikäväänsä alkoholilla.

“Mieletön alkoholinkäyttö on vienyt monen hengen”, Fofonoff sanoo.

Baari on tyhjä. Kello on noin viisi perjantai-iltapäivällä. Kievari on viime aikoina hiljennyt. Omistajat ovat lopettamassa, mutta onneksi tarjolla on kuulemma uusia ostajaehdokkaita.

Lähdetään jatkamaan matkaa.

Fofonoff ajaa rauhallisesti ja hidastaa aina mutkissa ja risteyskohdissa porojen varalta. Tie on kiemurainen eikä koskaan voi tietää, tuleeko mutkan takaa joku. Norjan rajan yli kulkevat rekat jyräävät tietä pitkin kovaa vauhtia.

Fofonoff tuntee tien hyvin. On osittain hänen ansiotaan, että ylipäätään on tie, jota nyt ajaa.

Kun koltat tulivat tänne, tie oli pelkkä vaatimaton kärrypolku, ikivanha kauppareitti Norjaan Ruijan ja Varangin alueelle. Tietä rakennettiin ja parannettiin useassa vaiheessa. Kolttien luottamusmiehenä Fofonoff neuvotteli yhdessä virkamiesten kanssa tielle rahoitusta valtiolta. Se saatiin, ja 1970-luvulla kyläläiset pääsivät juhlimaan valmista tietä Sevettijärven ja Näätämön välissä olevalla parkkipaikalla. Fofonoff leikkasi tien yli pingotetun sinivalkoisen nauhan yhdessä parin muun tärkeän henkilön kanssa. Sitten tanssittiin orkesterin soiton tahtiin.

Kolttien entinen luottamusmies Jaakko Sverloff oli aikanaan sanonut, ettei mitään tietä kannata rakentaa, koska kaikki nuoret lähtevät sitä pitkin pois.

Tie toi töitä, liikennettä ja ihmisiä.

On vähän ironista, että juuri tien puuttuminen ja sitten sen saaminen on tehnyt Sevettijärvestä kolttakulttuurin keskuksen. Sevettijärvellä kulttuuri on säilynyt hiukan vireämpänä kuin muissa kolttakylissä eli Nellimissä ja Keväjärvellä.

Nellimiin ja Keväjärvelle asutettiin kolttia pääasiassa Neuvostoliiton puolelle jääneistä Petsamon ja Paatsjoen kylistä. Siellä he olivat jo joutuneet tekemisiin suomalais- ja norjalaisväestön kanssa. Niinpä he pääsivät nyt asumaan tien varrelle. Tuo Nellimin-tie on kuitenkin nyt kehnossa kunnossa. Keväisin siellä on kauhea kelirikko. Nellim on pussinperällä Venäjän kyljessä. Sevettijärventie on kansainvälinen liikenneväylä ja vie Norjaan ja kohti Kirkkoniemeä.

Tie tuo ja niin myös vie.

Naiset tie vei. Heille ei ollut täällä töitä.

Satunnaisia ansiotöitä  tuli muun muassa käpysavotoista ja puunistutuksesta. Seudulle istutettiin kokeilumielessä mäntyä ja kuusta. Käpyjä kerättiin siementen takia. Keräämässä olivat kaikki, emännätkin taloista.

”Siellä he kiikkuivat. Muutamilla oli kolttalakitkin päässä. Lakit jäivät pois, koska olivat tiellä”, Sergei Fofonoff kertoo. Hän toimi Metsähallituksella työnjohtotehtävissä tuohon aikaan. Parhaimmillaan hänellä oli 60 työntekijää.

1960-luvulla taloissa alkoi olla ahdasta. Suurten ikäluokkien naiset lähtivät kouluttautumaan ja töihin. Kaupungista saattoi löytyä puoliso, jonka kanssa asettua asumaan kauas kotoa.

Miehillä oli vanhempien tilat jatkettavinaan.

Jäljelle jääneistä miehistä oli turvaksi äideilleen. Nämä jäivät leskiksi aikaisin, sillä monet sodan kokeneen sukupolven miehistä kuolivat melko varhain. Nyt kun äiditkin ovat poissa, moni mies on yksin ja jäänyt niille sijoilleen.

Artto Fofonoff on Sergei Fofonoffin serkku ja asuu Suprun kylässä uudenmallisessa talossa.

Sergei Fofonoff huikkaa koltankielisen tervehdyksen ovelta ja esittelee meidät vieraat. Artto Fofonoffilla ei näytä olevan mitään kesken. Hän asettuu loikomaan mukavaan asentoon sohvalleen ikkunan ääreen.

Fofonoff asuu talossa itsekseen. Naimisissa hän ei ole ollut koskaan.

“Eihän täällä ole naisia. Sinä olet ainoa nainen, joka näkyy”, hän sanoo.

“On minulla kaverikin, mutta hän asuu Rovaniemellä. Miehensä kanssa. No, en mä ole tosissani.”

Hän katsoo ikkunasta. Talo on joen rannassa.

“Tuossa joessa on varmasti kultaa.”

Kerran lähistöltä löytyi kivi, jossa oli kissankultaa. Se heitettiin pois arvottomana.

“Tuolla baarissa oli joskus käymässä geologi. Hän sanoi, että jos kivessä on kissankultaa, niin kulta on aivan lähellä.”

Artto Fofonoff ei ole koskaan jättänyt Sevettijärveä, koska hänellä on ollut aina töitä. Hän on ollut muun muassa kirvesmies, metsuri ja poromies. Hän työskenteli Sergei Fofonoffin alaisena Metsähallituksella. Miehet muistelevat, miten erään kolttavaimon lakki jäi kyydistä moottorikelkkamatkalla. Sitä haettiin kinoksista pitkään.

“Kaikkea minä olen tehnyt, mutta en ole rikastunut.”

“Et rikastunut etkä rakastunut”, Sergei Fofonoff sanoo.

Puhutaan siitä, millainen ongelma alkoholinkäyttö on seudulla. Artto Fofonoffin mielestä se on ongelmista kaikkein suurin.

“Miehet eivät osaa edes puhua selvin päin. Pitää olla päissään, ennen kuin toisen kanssa alkaa jutella.”

1970-luvulla Sevettijärventien varsilla tapahtui paljon. Se oli uudisrakentamisen aikaa. Pikkumökeissä varttuneet lapset olivat kasvaneet aikuisiksi ja tarvitsivat omaa tilaa. Moni lähti pois, mutta jotkut palasivat piankin.

Niin sanottuja uusia kolttatiloja rakennettiin 1970–1980-luvuilla lukuisia niille, jotka halusivat jäädä alueelle asumaan tai jotka halusivat palata synnyinseuduilleen. Ne olivat paljon suurempia kuin vanhat sodanjälkeiset kolttamökit.

Samoihin aikoihin Sevettijärventie valmistui ja alueelle saatiin sähköt. Valtiolta sai avustusta rakentamiseen ja vanhojen tilojen uusimiseen, mikä herätti muussa väestössä jälleen kritiikkiä.

Vieläkään täällä ei ollut juuri töitä.

Uusiin taloihin syntynyt sukupolvi oli altis suuren maailman mahdollisuuksille ja houkutuksille, kuten maaseudun nuoret muuallakin Suomessa. Sevettijärvelle kasvoi jälleen sukupolvi, joka halusi pois. Vanhemmat jäivät isoihin taloihin kahdestaan.

Nyt palaajia olisi taas. Kolttakulttuuri ja omat juuret kiinnostavat kolmekymppisiä kolttasaamelaisia. Saamelainen itsetunto ylipäätään nousee vihdoin. Sevettijärvi ei ole mikään unohduksen alho, vaan identiteetin syntyseutu.

Nyt Sevettijärven ongelma on kuitenkin asuntopula eikä halukkaille riitä koteja. Autioituneet vanhat kolttatalot kylläkin ovat tyhjänpantteina upeilla paikoilla vesien rannoilla. Monesti syynä on perintöriita. Iso perikunta ei ole päässyt sopuun siitä, kenelle talo kuuluu.

Vastakkaisella puolella Sevettijärventietä asuu Artto Fofonoffin veli Sergei. Kaksi Sergei Fofonoffia kutsuvat toisiaan kaimoiksi. Toinen on Kirilinpoika, toinen Ollinpoika, siis Kp ja Op.

Op asuu isossa harjakattoisessa hirsitalossa metsässä. Kun Kp:n Mitsubishi ajaa pihatietä pitkin, talon sisältä loistaa television valo. Pihassa on vanha Mercedes Benz. Kuten sekä uusissa että vanhoissa kolttien taloissa kuuluu, ulko-ovi antaa etelään.

Televisio on jo sammutettu, kun astumme sisään. Huoneilmassa tuoksuu tupakansavu.

Olohuone on korkea kuin kirkko. Ainoa sisustus on tumma nahkainen sohvaryhmä. Sergei Op Fofonoff istuu nojatuolissa ja käärii useita sätkiä, muttei polta yhtäkään tupakkaa. Tuhkakuppi on täynnä tumppeja. Jutellaan niitä näitä.

“Luin lehdestä, että D-vitamiini ehkäisee astmaa”, Sergei Op sanoo.

“Ei kai nyt”, kaima vastaa.

Sergei Op Fofonoff on poromies. 1970-luvulla hän kävi tekemässä metallimiehen töitä Tampereella, mutta tehdaskaupungin elämässä oli liikaa mekkalaa ja ihmispaljoutta. Hän palasi kotikonnuilleen Suprun kylään. Talon hän rakensi 2000-luvun alussa. Hän on aina asunut siinä yksin.

Keittiössä on kalanpäitä ja muita saaliinkappaleita pienissä rasioissa. Isäntä keittää kahvit.

“Tarjoile sinä, olet nainen”, hän sanoo.

Kahvia on täsmälleen neljä pientä kupillista. Op Fofonoff hypistelee lottokuponkia. Lotto arvotaan huomenna. Päävoitto on kaksi miljoonaa.

“Sellainen raha olisi liikaa. Mitähän sillä tekisi.”

Hän avaa keittiön ikkunan sätkä kädessään, muttei vieläkään polta savuketta.

Kun lähdemme, Op Fofonoff tulee ulos tarkastelemaan kaimansa uutta autoa ja vilkuttaa kun ajamme pois.

Menemme vielä käymään oppaamme kotona, sillä siellä odottaa talon emännän valmistama kanakeitto.

Joku voisi sanoa, että kun päädyttiin vesireitin varrelle tiettömien taipaleiden päähän, päädyttiin Jumalan selän taakse.

Sergei Kp Fofonoffin kotipaikan nimi on Suojanperä ja se on kuin paratiisi. Paatsjoen vesistö päättyy tähän kapeaan lahteen. Hirvet uivat joskus kesäisin lahden yli. Vasat saattavat tulla kuistille saakka. Pihassa on sauna, vaja ja lumen alla nukkuva mansikkamaa. Lintulaudalla hypähtelee urpiaisia. Roope, Fofonoffin ystävällinen sekarotuinen, nuuhkii kinosta sen ympärillä.

Sergei Kp Fofonoff oli 9-vuotias, kun kuorma-auto tuli seudun uudet asukkaat ja näiden vähät tavarat mukanaan tänne. Uusi elämä rakennettiin hirrestä, eristettiin sammalella ja niininarulla ja maalattiin punamullalla.

“Olin niin ylpeä, kun sai olla isän kanssa rakentamassa tätä taloa”, Fofonoff sanoo.

Vastavalmistuneessa kodissa oli niin paljon tilaa, että äiti epäili kadottavansa kuusi lastaan huoneisiin.

Talo on sama, mutta melkein puolet isompi. Siinä on nyt 63 neliötä: neljä huonetta, sauna ja eteinen. Se on verhoiltu vaaleanvihreäksi maalatulla lankulla, ja harjakatto on paljon loivempi kuin ennen.

Viidentoista vuoden ajan Fofonoff asui tästä kuuden kilometrin päässä uudenmallisella kolttatilalla. Koko sinä aikana hän ei tuntenut olevansa kotona. Oli Fofonoffin elämän onnellisin päivä, kun hän sai elementeistä kasatun talon myytyä.

Hän osti sisarensa kanssa Suojanperän-tilan perikunnalta ja lunasti sen itselleen.

“Olin haltioissani, kun sain laittaa tähän uuden katon”, Fofonoff sanoo ja katselee pirttinsä kattolautoja.

Aikanaan myös Fofonoff oli vähällä lähteä täältä muille maille. Sisko oli hankkiutunut parturi-kampaajakoulutukseen Göteborgiin ja etsinyt sieltä Sergeillekin työpaikan autorekan kuljettajana.

“Sitten Matleena tuli vastaan Jorvapuolijärvellä.”

Matleena Fofonoff on kuuluisa perinteisten kolttakäsitöiden taitaja. Pariskunnalla on yhdeksän lastenlasta. Ensimmäinen lapsenlapsenlapsikin syntyi pari kuukautta sitten.

“Luku alkaa alusta”, Fofonoff sanoo.

Share

  Comments ( 1 )

  1. Hienoa työtä!

    Erittäin kiinnostavaa luettavaa tämä artikkeli Sevettijärven nykyisistä asukkaista.
    Heidän kertomansa asiat ja toimittajan taustatiedot valaisevat hyvin
    kylän nykyistä tilannetta.

    Onneksi paluumuuttajissa on toivoa!
    Uuden Inarin- projekti täyttää hyvin itselleen asettamansa tehtävän.
    Kiitos paljon kaikille projektiin osallistuneille ja onnea tuleviin tehtäviinne.