Toimituksen kahvinkeitin.
“Arvaa puutuvatko sormet?”
Elias istuu keittiössä muistikortinlukija kädessä. Hän painaa kortinlukijaa vasemman käden peukalolla ja etusormella. Oikealla kädellä hän käsittelee kuvia. Lukijassa on kosketushäiriö. Se ei toimi, jollei sitä paina koko ajan. Elias painaa.
Olemme olleet Inarin Ivalossa vajaat kaksi viikkoa. Asumme omakotitalossa, jossa on kolme makuuhuonetta ja keittiö. Kotimme on toimituksemme.
Toimituksen rutiinit syntyivät nopeasti.
Aamupalaveri alkaa yhdeksältä. Vilma herää yleensä ensimmäisenä. Hän keittää puuroa niin, että siitä riittää kaikille.
Moni käy suihkussa ennen palaveria. Keittiön pöydän ääressä istutaan hiukset märkinä ja kahvikupit kädessä. Keittimeen on alkanut piintyä jo kahden viikon jälkeen asiaankuuluva patina. Kaappiin on ostettu kahvipaketteja pahan päivän puskuriksi.
Aamukokous kestää yleensä vähintään tunnin, pahimmillaan kolme.
Olemme leikanneet mikron päälle pahvinpalasista viikkokalenterit. Niihin kirjataan mustalla tussilla keikat, tapaamiset ja kuvaukset. Sitten alkavat työt.
Seisomatyöpiste.
Työpisteemme sijaitsevat eri puolilla taloa. Tuija on perustanut seisomatyöpisteen makuukammarinsa vaatekaappiin. Kaapin tyhjä hylly toimii tasona, Marin alusvaatteet maisemana.
Anna-Sofia työskentelee usein sängyllään olohuoneessa. Marilla on tapana naputtaa juttuja keittiön pöydässä, pöydän päässä. Päätoimittajan arvovalta.
Meillä on kiertävä toimitussihteerivuoro. Päivän toimitussihteeri tiskaa, laittaa ruokaa ja editoi muiden juttuja. Lounasruokien taso vaihtelee melkoisesti.
Päivän editointivuorolaiselta vaaditaan tiukkuutta, sillä motoksemme on salakavalasti muodostunut “tätähän voisi vähän laajentaa” -hokema.
Kun ei ole pomoja estämässä, joka aihe tuppaa riistäytymään reportaasiksi. Yritämme muistaa, että jos juttu karkaa liian pitkäksi, sen jaksavat lukea vain vanhempamme.
Toisaalta. Vielä hölmömpää olisi tulla yhteen Suomen ainutlaatuisimmista kunnista tekemään puhelinhaastatteluja ja tiedoteuutisia. Vältämme tyhjänpäiväisyyksiä ja tylsyyttä parhaamme mukaan.
Kello on puoli yhdeksän keskiviikkoiltana. Elias puristaa muistikortinlukijaa ja valitsee kuvia. Muut juovat vieressä kaljaa ja valkoviiniä. Osa lukee lehtiä, osa kirjoittaa juttuja. Vielä PRESS-lätsät ja royhyävät tupakat, niin tässä olisi häivähdys menneiden aikojen toimituskulttuurista.
Antti huutaa Eliasta kuvaajien huoneeseen katsomaan revontulihälytyksiä. Yö näyttää lupaavalta. Elias innostuu.
“En vain pääse liikkumaan sinne vielä, kun mun täytyy tätä muistikortinlukijaa…”
Kuvaajat lähtevät yöksi keikalle tarkkailemaan taivaan värejä. Kun he ovat olleet vartin pois, Antti alkaa syytää videoita toimituksen Whatsapp-ryhmään. Pohdimme, jääkö tarve pitää yhteyttä toisiimme loppuelämäksi.
Toivottavasti jää. Ei se ehkä jää.
Kunpa muistaisin tämän aina.
Eevi Kinnunen
eevi.kinnunen(ät)uusiinari.com
Teillä tuntuu olevan tosi mukavaa siellä.