teksti: anna-sofia nieminen
kuvat: aleksi tuomola
Jäin työttömäksi viime vuoden maaliskuussa. Sen jälkeen olen neulonut yli 50 paria villasukkia. Ne kaikki ovat lähteneet maailmalle kulkemaan, ja itse kuljen eriparisukissa.
Neljä kuukautta sitten sain määräaikaisuuden Saimaan rannalta. Se oli ensimmäinen pätkä työttömyyden jälkeen. Määräaikaisuus loppui viime viikolla. Oli kiva olla tavallisessa työyhteisössä, jossa asiat hoituvat yksinkertaisesti ja ihmiset ovat avoimia. He ottivat tällaisen käypäläisen hyvin vastaan.
Sain työnantajalta käyttööni vanhan asunnon, jossa oli jääkaappi ja keittiön tynkä. Hellaa ei ollut, mutta mikro löytyi. Omaa tavaraa oli sen verran, mitä pienellä henkilöautolla sai tuotua.
Tuoli, pöytä ja sänky, niillä minä pärjäsin. Se meni, kun tiesi, että tämä ei ole pysyvä tilanne. Olen sen verran boheemi. En ole mikään sisustusihminen, vaan minulla on aina kaikki vähän vinksin vonksin.
Ivalosta ikävöin omaa sänkyä.
Muutin Ivaloon vuoden 1982 alussa 26-vuotiaana. Alun perin olen kotoisin Hämeestä.
Ehdin olla samalla työnantajalla 28 vuotta, kunnes reilu vuosi sitten jäin ensin sairauslomalle ja sen aikana työttömäksi. Minulta leikattiin polvi toissa syksynä. Siihen vaihdettiin tekonivel. Polvi oli niin sökö, että kirurgi läppäsi seitsemän kuukautta sairaslomaa.
30 kiloa sitten vaelsin tosi paljon. Nyt en pysty enää kantamaan rinkkaa. Sen ovat aiheuttaneet paitsi läskit, myös tekonivel. Hiihtovaelluksilla voin ehkä vielä käydä, koska pystyn vetämään ahkiota.
Olen lähtenyt monelle vaellukselle Luton riippusillalta. Sinne on kesällä helppo ajaa auto, ja talvisin Raja-Joosepista ei ole pitkä hiihtomatka sinne. Rajamiesten kelkkauraa pitkin pääsee hyvin takatuntureille. Tunnen Saariselän maastot aika hyvin.
Olen liikkunut etupäässä itsekseni, mutta vaelluksilla ei tarvitse olla yksin. Jos menee autiotuvalle yöksi, siellä on useimmiten porukkaa. Olen tulien ja kämppien ihminen.
Viihdyn yksin. Mikä on sen hienompaa kuin kiivetä tuuliseen tunturiin, istua siellä ja ihmetellä elämää. Ihmisen mahti asettuu kohdilleen, kun joka puolelle näkyy vain tunturia.
Olen viettänyt lukuisia viikkoja partioleireillä Uudenjoen kämpällä, 30 kilometrin päässä Ivalosta. Mukana on ollut useita eri sukupolvia. Kerran pojat tulivat sanomaan, että sauna palaa. Ajattelin, että he huijaavat. Lähdin kuitenkin katsomaan. Pahus, se paloi. Emme saaneet soitettua palokuntaa, koska silloin ei ollut vielä kännyköitä.
Pojat kantoivat vettä, ja minä revin sisäkaton lautoja irti kaikilla mahdollisilla työkaluilla eli käsilläni. Ylöspäin oli ilkeä heittää vettä, koska se tuli sieltä aina suoraan päälle.
Lopulta sain pruikattua vaahtosammuttimella liekin sammuksiin, ja pääsimme nukkumaan. Sovimme, että jos sauna on aamulla hiilloksella, yhden pojan makkarat jaetaan tasan kaikille paistettavaksi. Mitä muuta siinä voi tehdä?
Aamulla sauna paloi edelleen. Sain lopulta radioamatöörivehkeillä hälytettyä apua. Palokunta tuli paikalle ja sammutti palon.
Olen liikkunut partiolaisten kanssa myös ulkomailla. Vielä viime kesänä olin kuuden teinin kanssa interreilaamassa Euroopassa kaksi ja puoli viikkoa. Käyn reilaamassa muutenkin. Nythän minä saan seniorikortin, koska olen 60-vuotias.
Eniten tykkään keskieurooppalaisista pienistä kylistä, joissa on kivat pubit ja kauniit maisemat. Kivat pubit ei tarkoita, että joisin. Niissä on ihana syödä hyvin ja katsella tavallisten ihmisten elämää.
Minulla on hyvä saksan kielen taito. Sen ansiosta pääsen usein juttusille ihmisten kanssa. Kerran eräs nainen tuli Innsbruckissa kyselemään Suomen lipusta, joka minulla oli mukana. Hetken juteltuamme hän pyysi minua odottamaan ja pinkaisi kotiinsa. Kun hän tuli takaisin, hänellä oli mukanaan kaksi lautasta. Toinen oli täynnä ruokaa, ja toisella oli iso kakkupala. Hänen miehensä kuulemma häiriintyy, jos kotiin tulee vieraita ihmisiä, mutta hän halusi jakaa aterian minun kanssani.
Maailma on täynnä ystävällisiä ihmisiä.
Palasin pätkätyöstä Saimaan rannalta Ivaloon viime viikolla. Oli hirveän kiva tulla kotiin.
Ensimmäisenä aamuna kotona kuulin, että saan kesäksi töitä Savonlinnasta. Olen siis Ivalossa vain pääsiäisen yli. Siihen asti voin lomailla.
Kuukausi on lyhyt aika olla kotona. Pitää katsoa, löytyykö kaapista kesävaatteita. Pakkaamiseen menee aikaa.
Ihannetilanne olisi, että voisin elää kotona Ivalossa ja käydä töissä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt täytyy miettiä eri vaihtoehtoja. Yksi niistä on pätkätöiden tekeminen. Se käy voimien päälle, jos pitkään tekee. Jos taas on kotona Ivalossa tekemättä mitään, rahahuolia on tosi paljon.
Inarin seurakunta on kohdallani menneen talven lumia. Tutuille teen edelleen toimituksia Inarissa. Minä iloitsen, jos minua tarvitaan joskus kastamaan tai vihkimään.
Anitta Kuusinen, 60, Inarin seurakunnan entinen tunturipappi.
