teksti vilma ruokoski
kuvat elias lahtinen
“Se oli tavallinen pipo, jossa oli lippa. Halusin ja sain sen. Koulussa muut lapset kysyivät, miten sä voit tuota pitää? Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Olin aiemminkin ala-asteen aikana pukenut päähäni asusteita, jotka olivat muiden lasten mielestä vääränlaisia.
“Tykkään makeasta.”
Heti ykkösluokasta kolmosluokkaan käytin punaista huivia. Pidin sitä aina väkisin päässäni pilkasta huolimatta. Vääränlainen huivi väärässä päässä.
Minua ei koskaan kiusattu järjestelmällisesti. Ei ollut tiettyjä kiusaajia, jotka olisivat valinneet minut nälvittäväkseen. Huomauttelu oli satunnaista. Se tuntui pahalta, mutta ei ollut musertavaa.
Vielä silloin en jäänyt yksin. Leikin barbeilla ja miekkailin pihalla aivan kuten muutkin lapset. Kolmannella luokalla siirryin poikaporukoihin. Tytöt lopettivat leikkimisen, mutta minä jatkoin.
Minusta tuli tosi yksinäinen ja ahdistunut yläasteella. Yläastehan on usein täysi helvetti kaikille muille paitsi suosituille lapsille. Jokainen etsii ja tutkiskelee itseään.
Minulla ei ollut koulussa kavereita, joiden kanssa olisin leikkinyt tai hengaillut vapaa-ajalla. Lähes ainoat kaverini olivat naapurissa asuvat pikkuserkut.
Yritin sopeutua joukkoon koko yläasteen ajan. Jopa sukkien ostaminen oli vaikeaa, koska olin pakkomielteisen tarkka vaatteistani. Pidin parhaani mukaan huolen, ettei minua nälvittäisi vaatteideni takia.
Käytin pillifarkkuja. Ivalossa se oli synti.
Yläasteen ja lukion aikana löysin ympärilleni oman kaveriporukan. Me kaikki seitsemän olemme jollakin tavalla socially awkward, ja meitä yhdistää samankaltainen huumorintaju.
Osa meistä on muuttanut jo toisaalle, mutta kaksi ystävistäni asuu edelleen Ivalossa. Heistä toista kutsun vaimokseni, koska olemme kuin vanha pariskunta.
Meikkasin, ostin ensimmäiset korkokenkäni ja join ensimmäisen humalani tyttöporukassamme. Ne kaikki ovat minulle tärkeitä merkkipaaluja matkalla ihmiseksi, joka nyt olen.
Sain ystäviltäni rohkeutta mennä ja tehdä. Olin elänyt yläasteen tekemättä mitään ja käymättä missään. Silloin en halunnut mennä edes äitini kanssa Lauran grillille, jos sen edustalla oli tuttuja.
Elän maailman kauneuden vuoksi. Uskon, että jokaisella on elämässään jokin kutsumus, ja minulla se on ehdottomasti ulkonäkö ja kauneus.
Tavoittelen ulkonäössäni täydellisyyttä, vaikka sitä ei voi koskaan saavuttaa. Tämä tulee esiin esimerkiksi siinä, että olen tarkka minusta otetuista valokuvista. Pidän kuvista, joissa kaunis profiilini ja suora nenäni tulevat esiin.
Meikatessa on osattava pelata kasvojen hyvillä ja huonoilla puolilla. Silmäni ovat pienet ja kapeat, joten suurennan niitä tummalla silmämeikillä. Tummat, suuret silmät ovat minun juttuni.
Vaatteissa arvostan merkkituotteita, vaikka minulla ei ole niihin aina varaa. Esimerkiksi Jeffrey Campbellin korkokengillä on paljon parempi kävellä kuin jonkin halpamerkin korkokengillä.
Monet tulevat tänne pohjoiseen rentoutumaan, mutta minä nautin päästessäni kaupungin ääniin. Seurustelin Helsingissä asuvan pojan kanssa kolme vuotta sitten. Netissä alkanut suhde päättyi vuoden seurustelun jälkeen, mutta lennän edelleen etelään mahdollisimman usein.
Haaveeni on muuttaa Helsinkiin pysyvästi asumaan. Suureen kaupunkiin mahtuu monenlaista tallaajaa. Pääkaupungissa ihmiset ovat suvaitsevaisempia kuin täällä, vaikka täälläkään minua ei tuijoteta kuten ennen.
Minulla ei ole mitään kutsumusammattia, mutta voisin työskennellä myyjänä esimerkiksi vaatekaupassa. Haluaisin myös kokeilla mallin töitä.
Rakastan muotia ja saan nautintoa kaltaisteni kauniisti pukeutuvien ihmisten katselemisesta. Varsinkin kesällä minusta on ihanaa istua Helsingin keskustassa ja katsella ohikulkijoita.
Viime kesänä pääkaupungin vilinä kuitenkin jännitti minua. Osallistuin ensimmäistä kertaa Helsinki Pride -kulkueeseen ja olin Senaatintorilla 20000 muun kanssa. Olihan se aika iso järkytys pikkukylän ihmiselle.
Minua yläasteella homoksi huudelleet ovat sittemmin tulleet kehumaan minua rohkeaksi. Hipun Kellarissa en selviä baari-illasta ilman, että joku kertoo minun olevan hieno ihminen.
Ihmiset kysyvät usein, mikä minä olen. Yleensä ennen kysymyksiä juttelija vakuuttaa minuutin puheella, ettei halua loukata. Ei ole mitään, mitä en olisi jo kuullut.
Homo ei ole haukkumasana. En määrittele sukupuoltani mielelläni. Jos on pakko, sanon itseäni androgyyniksi.”
Vili Kyrö, 19, Ivalo.
