Written by Uusi Inari

Räyhähenki Veikko Väänänen on monessa paikkaa ei-toivottu vieras. Silti hän on aina läsnä.

Räyhähenki Veikko Väänänen on monessa paikkaa ei-toivottu vieras. by Uusi Inari

Teksti: Tuija Sorjanen
Kuvat: Elias Lahtinen 

Veikko Väänänen (sit. kok.)  istuu kunnanhallituksen puheenjohtajan oikealla puolella. Harmaalla tuolilla.

“Tästä voin tuijottaa kunnanjohtajaa suoraan silmiin.”

Väänänen kutsuu kunnanhallituksen huonetta pimeyden ytimeksi. Siksi hän siellä onkin.

“Mä yleensä ilmaannun aina sinne, missä mua vähiten kaivataan.”

Väänänen räksytti 27 vuotta Lapin Kansan aluetoimittajana. Valtuustosalissa hän sai kuulla itseään kutsuttavan Lapin Kansan palkkatappajaksi.

Kunnanisät ehkä kuvittelivat päässeensä Väänäsestä eroon tämän eläköityessä vuonna 2012, mutta toisin kävi. Väänänen asettui ehdolle kokoomuksen listoilta mutta puolueeseen sitoutumattomana. Hän oli äänikuningas, jäi kakkoseksi vain Jari Huotarille (kok.).

Väänänen on edelleen julkisen vallan kommentaattori ja ahkera bloggaaja. Aluetoimittajana Väänänen tuli tunnetuksi herrojen jahtaamisesta.

Palkkatappaja Väänänen ratsastaa moottorikelkallaan erämaassa. Hän on saanut vinkin. Väänänen tekee laajoja kaarteita harhauttaakseen mahdolliset etsijät. Hän löytää johtolankoja: kantoja ja sahanpuruja ja lopulta työstä väsyneitä rajamiehiä.

Presidentti Mauno Koivisto on käynyt Urho Kekkosen kansallispuistossa hiihtämässä. Vierailu on ollut yllätys kaikille, koska alun perin Koiviston oli määrä mennä Kuusamoon. Väärinkäsityksen takia presidentin on kuitenkin kuviteltu haluavan hiihtää Anterin rajavartioasemalle. Rajamiehet on hälytetty tekemään töitä yötä päivää. Koivistolle pitää saada hiihtoladut, vaikka sitten keskelle kansallispuistoa.

Sen jälkeen herrat alkoivat pelätä, että jos ne menevät jonnekin, ilmaannun paikalle
– Veikko Väänänen

Jo kylmenneelle asemalle viedään kaikki kalusteet viherkasveja myöten. Juuri kun ladut on saatu tehtyä moottorikelkalla, tulee hirvittävä lumipyry ja urat menevät umpeen. Avuksi on otettava Rajavartiolaitoksen raskasta kalustoa. Puita kaadetaan koneiden tieltä, sahanpuruja peitetään lumeen. Koivisto pääsee hiihtämään rouvansa Tellervon kanssa. Tälle tuodaan helikopterilla huussia aina tarvittaessa.

Väänänen kirjoittaa lehtijutun ja tapauksesta nousee haloo.

“Sen jälkeen herrat alkoivat pelätä, että jos ne menevät jonnekin, ilmestyn paikalle”, Väänänen sanoo nyt.

Vuodet Ylä-Lapissa tekivät Väänäsestä hahmon, jonka ei kannata pitää vihamiehistä lukua. Journalistinen katse on ollut usein muuta kuin viileä, ulkopuolinen ja tarkkaileva. Vallan vahtikoira on ollut räksyttävä rakki.

“Mä olen tällainen paha poika. Toiset tykkää ja toiset vihaa. On tai off.”

Väänäsen journalismi ei ollut mitään kyläjuhlien tai taulunäyttelyiden kiertämistä tai originellien vanhusten haastattelemista. Häntä kiinnostivat kovat uutisaiheet, kuten maankäyttö ja kuntatalous. Valtuuston kokouksista hän kirjoitti usein pitkiä selontekoja, kuten tällaisen luonnehdinnan Lapin Kansaan joulun alla 2004:

“Valtuusto piti kokouksensa kuntalaisten tarjoaman joululounaan ja viini-illallisen välissä, tummat puvut ja joillain kaluunatkin päällä. Budjetin hyväksymiseen juhlallisuus ei lie liittynyt, vaan ilmeisemmin kunnallisneuvos Voitto Tervahaudan muotokuvan paljastuksen juhlintaan. Ryhmien budjettipuheiden anti jäi tavallistakin köykäisemmäksi, niin yhtä mieltä oltiin saavutetun taloussovun erinomaisuudesta.”

Vaikka toimittajan tehtävä olisi välittää alueen tunnelmia, niin Veikko Väänänen ryhtyi vaikuttajaksi
– Paavo Holopainen, yrittäjä

Väänäsen kirjoituksissa kunnallispoliitikot olivat yleensä väärässä ja saamelaiskäräjät olivat yleensä väärässä.

“Poliitikot ovat oikeasti sitä mieltä, että ovat helvetin fiksuja. He loukkaantuvat verisesti, jos heitä alkaa nauraa. Mä taas olen sen sortin narsisti, että mä tykkään, jos mulle vähän nauretaan. Mä annan ihmisten pitää vapaasti hauskaa mun kustannuksellani.”

Väänästä luonnehditaan taitavaksi kirjoittajaksi ja erityisen taitavaksi antamaan ymmärtää asioita.

“Hän siteerasi usein käytäväpuheita. Silloin on vaikea tietää, pitääkö asia paikkansa”, sanoo Inarin kunnanhallituksen entinen puheenjohtaja Terho Kinisjärvi, joka monesti joutui Väänäsen hampaisiin.

“Vaikka toimittajan tehtävä olisi välittää alueen tunnelmia, niin Veikko Väänänen ryhtyi vaikuttajaksi”, sanoo yrittäjä Paavo Holopainen.

Väänäsen erottamista on vaadittu useita kertoja. Kerran Inarista lähti joukko Lapin Kansaan vaatimaan objektiivisempaa uutisointia. Muun muassa Holopainen oli mukana.

Lapin Kansan entistä päätoimittajaa Heikki Tuomi-Nikulaa pyydettiin monta kertaa hankkiutumaan Väänäsestä eroon.

“Väänäsen päätoimittajana tunsi kyllä elävänsä”, Tuomi-Nikula sanoo.

Kun aluetoimittaja työskentelee 350 kilometrin päässä, tämän työhön on voitava luottaa. Tuomi-Nikulan mukaan Väänänen ansaitsi päätoimittajan luottamuksen sillä, että jutut pitivät paikkansa.

“Jälkeenpäin ajatellen hän varmaan kohteli joitakin kovakouraisesti, mutta lopulta kyseessä oli journalismin voitto.”

Väänäsestä on kanneltu lukuisia kertoja Julkisen sanan neuvostoon. Yhtään langettavaa päätöstä ei ole tullut. Neuvoston mukaan Väänänen ei ole kirjoittelullaan loukannut hyvää journalistista tapaa.

Joidenkin mielestä hän on kuitenkin loukannut vähintään käytöksen kultaisen kirjan säännöstöä. Väänänen kertoo saaneensa jopa tappouhkauksia.

“Tiedän, keneltä. Ne ovat olleet niin kömpelösti tehtyjä.”

Inari on journalistin miinakenttä. Melkein jokainen juttuaihe on räjähdysherkkä. Moni aihe liittyy maankäyttöön, ja maankäyttöoikeuskysymykset puolestaan kietoutuvat saamelaismääritelmäkysymysten ympärille. Näihin asioihin Väänänen on työssään keskittynyt.

Hänen näkemyksensä mukaan journalistin ei tule pysytellä kaukana myrkyllisistä keitoksista, vaan suorastaan hämmentää, maistaa ja lotrata.

“Täällä homma on kuin villissä lännessä. Kun tiedetään, että kaveri on kova vetämään, niin kaikki haluavat kokeilla että onko itse vielä kovempi.”

Vuonna 2005 Väänänen sai 700 euron sakot Inarin kirkkoherran Jouko Lepistön kunnian loukkaamisesta. Kyseessä oli juttu, jossa Väänänen kirjoitti kirkkoherran ja silloisen kunnansihteerin, nykyisen Inarin hallintojohtajan Pentti Tarvaisen yrittäneen ostaa tontteja niiden omistajia painostamalla.

“Halusin saada sen sakkolapun ja kehystää sen. Se oli niin naurettava summa.”

Alun perin kirkkoherra ja Väänänen olivat suorastaan ystäviä, tutustuneet metsästysharrastuksissa. Kolmikkoon kuului myös Tarvainen. Väänästä, Lepistöä ja Tarvaista kutsuttiin jopa “Inarin mafiaksi”, jossa seurakunnan, kunnan ja lehdistön edustaja päättivät asioista keskenään.

“Se loukkasi mua helvetisti, koska näin ei koskaan ollut. Kyllähän mä kuulin asioita, mutta en ollut koskaan missään tiedotusvastuussa.“

Väänänen ja kirkkoherra riitaantuivat ilmeisesti ideologisten erojen takia. Väänäsen mielestä kirkkoherra edusti liian kovia arvoja toimiessaan kunnallispolitiikassa keskustapuolueen johtavana poliitikkona. Riitaantumisen varsinainen syy riippunee tulkitsijasta. Sen jälkeen Väänänen istui esimerkiksi kirkkovaltuustossa ja hetken myös sen puheenjohtajana.

Väänäsen ja kunnanjohtaja Reijo Timperin välit sen sijaan olivat jäätävät alusta asti.

He kohtasivat kunnantalolla. Timperi oli juuri saapunut Inariin. He esittäytyivät. Väänäsen mukaan Timperi kertoi ensi töikseen, ettei pidä toimittajista. Väänänen vastasi, että heidän yhteistyönsä sujuvuus riippuu myös siitä, pitääkö Väänänen Timperistä. Tämän jälkeen Väänänen höykkyytti Timperiä kirjoituksissaan surutta.

Enlarge

vaananen8p
Väänänen hakkaa jäätä kirveellä moottorikelkan reestä.

Erityisen mielellään Väänänen lotrannut saamelaisyhteisöjen sopassa.

Hän on kritisoinut saamelaiskäräjiä, puhunut niin sanottujen statuksettomien saamelaisten puolesta ja vastustanut ILO 169 -sopimuksen ratifiointia.

Koska saamelaiskeskustelu on jakautunut ja tulehtunut, myös Väänäsen aktiivinen rooli siinä on julkisen sanan käyttäjänä kompleksinen. Eräiden mielestä Väänänen on saamelaisvihaaja ja rasisti. Toisten mielestä hän on itsensä poljetuiksi kokevien saamelaisryhmien, kuten inarinsaamelaisten, ja statuksettomien saamelaisten puolustaja. Saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Pekka Aikio on sanonut Väänäsen näyttäytyneen saamelaisia vastustavan kansanliikkeen ideologisena johtajana. Sittemmin Väänänen on saanut seuraajia. Joidenkin näkemysten mukaan koko saamelaismäärittelykysymys ei velloisi nyt näin voimakkaana ilman Väänästä.

“Väänänen on tottunut hajottamaan ja olemaan eri mieltä kaikesta. Emme ole koskaan puhuneet hänen kanssaan siitä, miksi hän toimii niin”, Aikio sanoo.

Toisin kuin Väänänen ja esimerkiksi kirkkoherra, Väänänen ja Aikio ovat henkilökohtaisessa elämässään hyvissä väleissä. He ovat Väänäsen sanoin harmaantuneet yhdessä.

“Väänänen on tottunut hajottamaan ja olemaan eri mieltä kaikesta. Emme ole koskaan puhuneet hänen kanssaan siitä, miksi hän toimii niin”
– Pekka Aikio, Saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja

Väänäsen itsensä mukaan kiinnostus saamelaiskysymyksiin nousee sisäsyntyisestä halusta epäillä asioita ja kyseenalaistaa ne.

Hänen näkemyksensä on, että saamelaiset, varsinkaan ne, joita hän kutsuu porosaamelaisiksi tai valtasaamelaisiksi, eivät ole syrjitty kansanryhmä vaikka niin kansakoulussa opetettiinkin.

“Mulla ei liity tähän mitään omaa intressiä. Mä kyseenalaistan aika herkästi. Jos joku sanoo mulle päivää, mä tarkistan, onko nyt varmasti päivä”, Väänänen sanoo.

Lisäksi häntä ajaa altruismi.

“Mä olen aina ihmisen asialla.”

Joku voisi ajatella, että Väänänen saattaisi olla myös omalla asiallaan suhtautuessaan penseästi ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin ja siihen liittyvään saamelaismääritelmän supistamiseen. Kauhuskenaarioissa sopimus voisi vaikeuttaa muiden kuin saamelaisstatuksen saaneiden maankäyttömahdollisuuksia. Kuten Väänäsen itsensä. Hänellä on muun muassa turisteille eräretkiä tarjoava ohjelmapalveluyritys.

Rasistipuheista paksunahkainen Väänänenkin loukkaantuu.

“Jos mä repostelen pienen sisäpiirin harjoittamaa saamelaispolitiikkaa kuten mitä tahansa kunnallispolitiikkaa tai muuta politiikkaa, niin eihän se saatana tarkoita että mä vihaan jotain kansanryhmää.”

Herraviha hänessä sen sijaan asuu. Hän peri sen isältään. Tämä oli rintamamies, joka saattoi poikansa “vahingossa maailmaan” kainuulaisen lesken kanssa.

Muutaman vuoden ikäisen Veikon tehtävä oli vahtia isäänsä, kun tämä kaivoi ojaa asutusaluetyömaalla. Isällä oli pomminsirpaleita päässä ja kun ne kumarrellessa liikkuivat, isältä saattoi mennä taju.

“Se putosi turvalleen kuravelliin. Mun tehtävä oli pitää päätä ylhäällä niin kauan, että se virkosi eikä hukkunut.”

Ja kun omaa peltoa kaivettiin sääskien keskellä, isä käski poikaansa hankkimaan helpomman elämän.

“Muhun on jäänyt syvälle sellanen korven ihminen. Arvostan oikeaa työtä.”

Nuorena Väänänen työskenteli mainosmiehenä Etelä- ja Länsi-Suomessa. Tie vei lopulta Poriin. Se oli viimeinen etappi ennen pakoa pohjoiseen.

“Mä sain helvetti vie tarpeekseni siitä sumuperukasta. Porissa ei ole kesää eikä talvea. Aina sama harmaus. Kokenmäenjoki oli ruskea viemäri. Perkele kun mä lähdin.”

Ensimmäinen paikka, jota Väänänen haki, oli talonmiehen paikka Osuuspankkien keskuspankin tunturimajalla Saariselällä. Väänänen ei saanut työtä. Rekrytoijat ilmeisesti pitivät epäilyttävänä sitä, että mainosmies haluaa talonmieheksi.

Seuraava avoin paikka oli Pohjolan Sanomien aluetoimittajan pesti Länsi-Lapissa. Se tärppäsi. Tulevat kymmenen vuotta Väänänen teki toimittajan töitä ja kolusi Lapin kairoja. Samoihin aikoihin hän alkoi tutustua saamelaisasioihin. Hän istui saamelaiskäräjien kokouksissa ja statuksettomien saamelaisten kokouksissa.

Inariin Väänäsen toi maaliohjus, joka putosi Inarijärveen joulukuussa 1984. Paikalla oli koko lehdistö paitsi Lapin Kansan silloinen aluetoimittaja, jolla esteenä olivat henkilökohtaiset syyt. Hänen paikkansa avautui myöhemmin.

Tilalle tarvittiin joku, joka olisi paikalla ensimmäisenä, kun ohjus seuraavan kerran putoaisi Ylä-Lapin erämaihin. Väänänen halusi Inariin, haki ja pääsi.

Väänänen puhuu itsestään 200 vuotta liian myöhään syntyneenä näädänmetsästäjänä, joka sivutoimenaan on joutunut hoitamaan toimittajan töitä. Vielä herrojakin enemmän Väänänen on jahdannut erämaassa näätiä. Niitä on jäänyt loukkuun satoja.

“Luin pikkupoikana Jack Londonia ja päätin, että lähden Kanadaan tai Lappiin turkismetsästäjäksi.”

Enlarge

vaananen4p
Vastapyydetty näätä sulaa Väänäsen kylpyhuoneessa.
Heti ensimmäinen pitkä vaellus 70-luvulla oli Kilpisjärveltä Kuusamoon. Matka oli tarkoitus taittaa muiden reservissä olevien laskuvarjojääkärien kanssa, mutta kaverit peruivat viime hetkellä. Väänänen lähti yksin. Sattuivat helvetinmoiset ilmat. Oli kauhea pakkanen ja kova tuuli. Ensimmäisiä 30 kilometriä Väänänen kertoo taittaneensa kolme päivää.

“Ei pystynyt työntämään sauvaa eteenpäin. Se tärisi ilmassa. Ruotsin tuntureille kuoli samoina päivinä kahdeksan. Heidät löydettiin lumikiepeistä avaamattomat makuupussit vieressään.”

Siinä on vaan se ero, että jos mä jään kiinni, maksan sakot. Mutta herrat kuvittelevat olevansa lain yläpuolella.
– Veikko Väänänen

Erämaan tuntemisesta onkin työssä korvaamaton apu, kuten Koiviston tapauksessa.

Ei Väänänenkään aina luvan kanssa kairassa ajele.

“Siinä on vaan se ero, että jos mä jään kiinni, maksan sakot. Mutta herrat kuvittelevat olevansa lain yläpuolella.”

Inhimillistäkin hyötyä eränkulkutaidosta on ollut.

Kerran Väänäsen piti mennä jututtamaan erästä erakkoa erämaahan. Kairassa oli kelirikko, ketään ei liikkunut. Erakko oli kotona. Hän oli huonokuuloinen, radio huusi. Väänänen astui kammiin. Kammissa kävi ilmavirta. Mies tajusi jonkun tulleen huoneeseen, kääntyi katsomaan, näki Väänäsen ja pillahti itkuun. Hän oli ollut varma, ettei ketään tule kahteen viikkoon kun kelit olivat niin huonot. Nitrot olivat lopussa. Väänänen kuskasi miehen terveyskeskukseen.

Sitten piti hakea vielä unohtuneet tekohampaat mökistä.

Veikko Väänänen näädänloukkujen kokureissulla Inarijärvellä. Video: Veikko Väänänen

Share