Written by Uusi Inari

Kiekkokartan äärilaidalla Tunturi-Kiekko on monen lapsen kolmas kasvattaja. Suomen pohjoisimmasta seurasta on tullut kiekkoperheiden elämäntapa.

Kiekkokartan äärilaidalla Tunturi-Kiekko on monen lapsen kolmas kasvattaja. by Uusi Inari



Teksti Mari Uusivirta
Kuvat Antti Sepponen ja Aleksi Tuomola
Videot Aleksi Tuomola


Alle 8-vuotiaiden Leijona-kiekkokoulussa lapset opettelevat jäällä liikkumista. Porukka jaetaan aluksi kahtia. Panssarivaunupuolella harjoitellaan pystyssä pysymistä, edistyneemmät käyttävät jo mailaa.




Sunnuntai-ilta pukuhuoneessa. Kirjava joukko pukee päälleen suojia ja kiristelee luistimia. E-junnut ovat pienempiä kuin varustekassit.


Valmentajat Anne Mattila ja Päivi Mattus pukeutuvat ovensuussa jakkaroilla, tytöt ja pojat penkeillä seinän vieressä. Vatvotaan hieman sitä, ketkä pelaavat ketäkin vastaan. Tytöt ilmoittautuvat naisten puolelle, pojat vitsailevat naisten pärjäävän kyllä kahdestaan.

Mattus ja Mattila ovat tänään harjoituksissa yhtä aikaa pelaajia, valmentajia ja äitejä. Päivällä Mattila oli turnauksen ajan myös yläkerran kahvion myyjä.


“Olemme joskus puhuneet, että voisimme tehdä siskonpedin kahvion lattialle ja nukkua siellä, koska kuitenkin olemme koko viikonlopun hallilla”, sanoo Mattila.


Molemmat ovat pelanneet vuosia Tunturikiekon naisten joukkueessa, joka on nimeltään Tukittaret. Parhaimpina päivinä pelaajia oli niin paljon, että vaihtopenkillä jäätyivät varpaat. Nykyään peli E-junnuja vastaan hapottaa, koska jokaisen pelaajan pitää pelata koko harjoitusvuoro alusta loppuun.


Tukittarien tiimissä on tänä vuonna alle kymmenen pelaajaa, eikä se riitä sarjapeleihin. Harjoituksiinkaan ei tahdo ehtiä kyllin moni.

Toiveissa on, että mukaan uskaltautuu uusia naisia. Ei tarvitse edes osata pelata, kunhan riittää intoa opetella. Pukukopin tytöillä kestää vielä muutama vuosi ennen kuin he pääsevät naisten sarjapeleihin.


“Pelit ovat tämän touhun suola”, Mattus sanoo.


Valmentajiksi Mattus ja Mattila päätyivät klassisesta syystä. Muita vapaaehtoisia ei ollut.


“Lapsilla oli niin hyvä porukka kasassa, että emme halunneet luopua siitä. Joukkue sai jatkaa, kun me ryhdyimme valmentamaan”, Mattila kertoo.

Tunturi-Kiekko tekee arvokasta juniorityötä. Se on ollut yksi kunnan suurimmista liikuttajista jo yli 30 vuotta. Esimerkiksi Inarin kunnan nuorisovaltuusto on palkinnut sen aktiivisesta työstä nuorten hyväksi.

Merkitys näkyy monella tavalla: kiekkokoulussa käy säännöllisesti noin 30 pelaajaa, ja F-junnuista puolet on tyttöjä. Pelaajia käy eri joukkueiden harjoituksissa Ivalossa esimerkiksi Saariselältä, Inarista ja Riutulasta. Ahkera kirkkoniemeläinen matkustaa yli 200 kilometriä E-junioreiden treeneihin kaksi kertaa viikossa.


“Antoisinta on nähdä lasten kehitys. Muistan vielä, kun he eivät kiekkokoulussa pysyneet omillaan pystyssä, ja nyt heille ei tahdo pärjätä kaukalossa”, Mattila kertoo.

Tunturi-Kiekolla on kiekkokoulun lisäksi neljä juniorijoukkuetta, jotka kattavat lapset kakkos- ja kolmasluokkalaisista F-junnuista noin 16-vuotiaisiin C-junnuihin. Seuraava porras on edustusjoukkue, joka pelaa III-divisioonan Lappi-liigaa. Lisäksi on naisten joukkue ja miesten harrastejoukkue Tukikepit.



Hyppäys C-junnuista suoraan pääsarjaan on iso, sillä seuralla ei ole A- ja B-juniorijoukkueita. Tunturi-Kiekon pitkäaikainen toimija ja entinen puheenjohtaja Pekka Valjakka arvioi, että noin joka seitsemännellä junnulla innostus riittää edustusjoukkueeseen asti.

Monen jääkiekkoura päättyy yläasteikäisenä tai pian sen jälkeen, jotkut jatkavat harrastusta opiskelupaikkakunnan joukkueessa, osalla kiekkoiluun tulee pitkä tauko.

“Edustusjoukkue on se, mihin junnut tähtäävät. Ilman sitä junnuilla olisi vähemmän tavoiteltavaa. Vaikka joukkue ei aina pärjäisikään, sen pelien seuraaminen nostaa tavoitteita”, Valjakka kertoo.


Tunturi-Kiekon kasvatti Janita Haapasaari päätyi edustusjoukkueen riveihin tavallista aiemmin. Kun nuori maalivahti oli D-sarjaikäinen, loppuivat joukkueesta pelaajat. Harrastus oli lähellä jäädä siihen.

“Ei ollut muuta joukkuetta, joten pääsin tuurilla edustuksen treeneihin. Se pelasti minun urani”, Haapasaari kertoo.

Nyt hän asuu Rovaniemellä ja pelaa Rovaniemen Kiekossa naisten Mestistä sekä Tunturi-Kiekon edustusjoukkueessa. Viime ja sitä edellisellä kaudella Haapasaari pelasi 18-vuotiaiden naisten maajoukkueessa joitakin pelejä.
Kasvattiseuransa tunnelmaa hän pitää mahtavana ja opettavaisena.


“Usein oli raskasta, koska lähdimme peleihin tosi pienillä joukkueilla. Mutta se on myös auttanut uralla eteenpäin. Altavastaajana olen oppinut taistelemaan, vaikka tietäisin vastustajan olevan parempi.”



Seuran arki on hyvin pitkälle samanlaista kuin urheiluseuroissa ympäri maan. Välillä talkoolaisia on vaikea löytää, vapaaehtoisia valmentajiksi on vähän, vanhempien tuki ja jaksaminen ratkaisee joukkueiden kohtalon. Inarin korkeuksilla haasteiden vaikeustaso nousee korkeampaan potenssiin.

“Pohjoisissa äärioloissa pitää olla tavallista kovempia sällejä, jotta asiat saadaan eteenpäin”, sanoo Leijona-kiekkokoulun rehtori Janne Tervahauta.


Janne Tervahauta on toiminut kiekkokoulun rehtorina kolme vuotta. Lisäksi hän ja muut kiekkokoulun vetäjät valmentavat F-junnujen joukkuetta.




Tunturikiekkolaisille harrastukseen kuuluvat välimatkat. Pitkät pelireissut hitsaavat pelaajista tiimejä, mutta ovat samalla kalliita ja aikaa vieviä. Sunnuntaiöinen paluu esimerkiksi Torniosta tuntuu maanantaiaamuna raskaalta niin lapsista kuin aikuisista.

Valtakunnan tasolla pelejä yhdistellään aiempaa enemmän turnauksiksi ja kustannuksia minimoidaan. Tervahaudan mukaan Lappi ja sen jääkiekkoseurat voisivat halutessaan olla edelläkävijöitä uusien toimintatapojen kehittämisessä. Ne voisivat tehdä enemmän esimerkiksi juniorivalmennuksen ammattimaistamiseksi ja vapaaehtoisten vetäjien tukemiseksi.


Yksi idea olisi ottaa koulut mukaan junioritoiminnan järjestämiseen tai palkata osa-aikainen ammattilainen tukemaan toimintaa. Kumpikin vaatisi kuitenkin paljon niin seuralta kuin kunnaltakin.

“Olen puolueellinen, mutta asiat pitäisi saada ensin kuntoon täällä kiekkokartan äärilaidalla”, Tervahauta sanoo.



Jo seuran perustamiskokouksessa mukana olleen Pekka Valjakan mukaan yksi seuran tulevaisuuden kannalta merkittävimpiä tekijöitä on halli. Kun sääsuojahalli pystytettiin, se paransi tuiskussa ja pakkasessa treenanneiden kiekkoilijoiden harjoitus- ja peliolosuhteita roimasti. Seuraava askel olisi pitempiaikainen ratkaisu: kunnollinen, eristetty jäähalli.


Tällaisia on mietittävä, sillä pienen seuran pitää vakuuttaa kunnan junnut ja vanhemmat. Jos lapsia syntyy pian yhtä vähän kuin ennusteet antavat ymmärtää, on liki jokainen heistä saatava mukaan joukkueen kokoamiseksi. Seura tarvitsee innostujia ja innostajia, roolimalleja.

Hyvän valmentajan kerran sytyttämä into kipunoi pitkälle. Tervahautakin pelaa yhä, vaikka vuodet edustusjoukkueessa ovat takana.



Toinen erä, aika 12:26. Kolmas maali kotijoukkueelle. Ulkona aurinko lämmittää. Sisällä sääsuojahallissa hengitys ja hiki höyryävät.

Joukkueet huikkailevat toisilleen toverillisesti.


“VAIMONTAPPAJA!”

“TÄÄLLÄ PELATAAN EIKÄ HAKATA.”

“JÄÄHYLLE SAATANA!”



Sodankyläläiset kumartavat jään pintaan asti useita kertoja. Kaksi 20 minuutin erää ottavat voimille. Vierasjoukkueella on tänään vain kuusi pelaajaa, siis vain yksi vaihtomies. Käynnissä on yli 35-vuotiaiden harrastesarja, ja vastakkain ovat Sompion legendat ja Tukikepit.


“Oletko tullut kasvattejasi katsomaan?” Tukikeppien kapteeni Mika Siivikko huutaa katsomoon.

Siellä istuu vanha valmentaja vuosien takaa, vaikka muut katsojat ovat kivunneet jo lämpimään kahvioon. Tukikepeissä on tänäänkin melkein kentällisen verran Tunturi-Kiekon ensimmäisiä junnuja, jotka aloittivat jääkiekon seuran perustamisvuonna 1983. Heihin lukeutuvat niin Siivikko kuin Janne Tervahautakin.


“Tarkkaa puolustusta. Sen ne loppulukemat kertovat”, Mika Siivikko analysoi 3–1 päättynyttä peliä seuran pressitiloissa, pukukopin edessä muovimaton vieressä.

Omat tiimiläiset liukuvat ohi pukuhuoneeseen, ja seuraavan pelin pelaajat kulkevat toiseen suuntaan

“Vittuilu on meillä välittämistä”, Siivikko toteaa ohimenijöiden jälkeen.

Siivikolle, Pekka Valjakalle ja Janne Tervahaudalle pappapelit ovat yhdessäoloa. Ilman jääkiekkoa liikunta jäisi vähiin.



Tunturi-Kiekko tekee arvokasta aikuistyötä.

Share