Potteri ja pettävä näkymättömyysloitsu

TEKSTI: EEVI KINNUNEN

Iisko-Matti Näkkäläjärvi voitti Uuden Inarin leikkimielisen kaamos"valo"kuvakisan upealla porokuvallaan. Kuvassa raatia sykähdyttivät värit ja harras talven tunnelma. Kirjoitimme kuvan innoittamana sadun.

Iisko-Matti Näkkäläjärvi voitti Uuden Inarin leikkimielisen kaamos”valo”kuvakisan upealla porokuvallaan. Kuvassa raatia sykähdyttivät värit ja harras tunnelma. Kirjoitimme kuvan innoittamana sadun. Kuva: Iisko-Matti Näkkäläjärvi / lukijan kuva

Olipa kerran sydäntalvi, talvinen metsä ja metsässä Potteri-poro. Potteri oli erikoinen eläin. Se osasi muuttua näkymättömäksi.

Kun muu tokka lähti kylille ajamaan rinkiä reet perässään, Potteri unohtui keräämään sieniä. Tai kun toiset jolkottivat katsomaan viimeistä auringonlaskua ennen kaamosta, Potteria ei huomattu ottaa mukaan.

Potteri oli näkymättömyydestään ylpeä, mutta se harjoitteli ankarasti, jotta se oppisi muuttumaan välillä näkyväksikin.

Joka aamu Potteri heräsi varhain ja alkoi testailla näkyvyysloitsuja. Se kietoi kaulaansa jouluvaloja ja käytti räväkkää huomioliiviä. Tähän asti harjoittelun tulokset olivat olleet laihoja.

Äiti kyllä näki Potterin, niin kuin äidit näkevät kaiken, mutta muiden edessä näkymättömyyden purku onnistui harvoin.

Joskus Potteri katseli, kun muu tokka lähti yhdessä etsimään jäkälää.

Silloin olisi ollut mukava tulla nähdyksi.

Eräänä päivänä Potterin harjoitukset keskeytti kamala mekkala. Kuului ryske ja pauke, puita kaatui ja lumi narskui. Tuntematon tokka lähestyi pohjoisesta. Ne olivat norjalaisia häijyporoja.

Häijyt olivat käyneet Suomessa ennenkin. Ne tulivat rajan yli, söivät vähäiset ruoat, eivätkä tajunneet lähteä pois.

Potteri sammutti päässään olevat jouluvalot ja tarkkaili häijyjä puun takaa. Aika tavallisilta ne näyttivät, vaikka niiden hurjuudesta oli varoiteltu. Talvesta laihtuneita, harmaaturkkisia, sarvekkaita ja sarvettomia.

Häijyt puhelivat keskenään norjanporon kieltä.

”Onko vielä pitkä matka?” kysyi väsynyt porovasa.

”Taitaa olla”, vastasi iso valkoinen poro, Valkko.

Valkko näytti tomeralta. Sillä oli kauniin lihava ruho ja elämää pelkäämätön askel. Se puheli paljon ja haistoi jäkälän kauempaa kuin toiset.

Nyt se haistoi Potterin.

”Kuka siellä puun takana urkkii? Tule heti tänne!” komensi Valkko sujuvalla suomenporon kielellä.

Potteri pelästyi. Valkko oli yhyttänyt sen, vaikka Potterin piti olla näkymätön. Surkean kapea puu ja surkean surkea näkymättömyys!

Potteri tuli esiin ja meni Valkon eteen. Valkko oli näin talvisaikaan sarvenmitan Potteria pidempi. Pituuseroa tosin tasoitti se, että Valkon painava ruho oli hangen kuorelle liikaa. Valkko painautui muita syvemmälle lumeen, mutta uhkui silti ylpeyttä.

Tuollaisesta luonteesta ei koskaan olisi näkymättömyysharrastajaksi.

Valkko alkoi puhetulvan. Se oli häijytokan johtaja, koska se oli paras jäkälänetsijä. Suunnistamista Valkko ei hallinnut. Kun se haistoi jäkälän, se unohti tarkkailla ympäristöään. Kaamos pahensi tilannetta, sillä aurinko ei noussut neuvomaan, missä on itä. Tämä oli jo kolmas kerta tänä vuonna, kun se erehdytti tokkansa Suomeen.

Potteri kuunteli puolikorvalla, nyökytteli peloissaan ja odotti, milloin häijyporot söisivät sen. Äiti oli kertonut, että kun häijyt tulevat, moni Suomen poro kuolee.

”Osaisitkohan sinä neuvoa meidät takaisin Norjaan?” Valkko kysyi ja keskeytti kuoleman pelkäämisen.

Potteri vavahti. Se tuijotti vierasta tokkaa äimänä ja näki niiden pyytävät silmät. Eivät ne Potteria halunneet syödä. Ne tahtoivat kotiin, ja niitä piti auttaa.

Potteri sytytti jouluvalot ja lähti vetämään tokkaa pimeydessä. Maa helkkyi timantteina, ja pakkanen paukutti puita. Suomen poroja kerääntyi seuraamaan retkueen kulkua. Ne supattelivat.

”Onko tuo Potteri?”

”Kesyttikö jouluvalopää norjanhurjat?”

”Ei voi olla totta.”

Kulkue saapui raja-alueelle. Potteri ravisteli punaiset jouluvalot päästään maahan. Ne jäivät merkiksi Valkolle. Valoja ei pitäisi ohittaa.

Valkko kiitteli vuolaasti. Se ja Potteri sopivat tapaavansa rajalla, kun aurinko taas nousee.

Häijyt menivät matkoihinsa, ja Suomen porot kerääntyivät Potterin ympärille kyselemään, miten se kesytti ne.

Kaikki näkivät Potterin.

Satu on kirjoitettu kaamos”valo”kuvakilpailun voittajakuvan innoittamana. Kiitos kaikille osallistujille!

  1. Lapsenlapset ovat kasvaneet saduista ohi – mutta minä en. Kaikki muu unohtui kun keskityin tarinaan. We want more, we want more, we want more…

  2. …sama juttu! Ja heti luennan loputtua päätin, että tämän luen huomenna Heinolan Sinimyllyn koulun eskarilaisten satutunnilla!

  3. Nauratti… Siitä on ainakin 40 vuotta kun olen edellisen kerran lukenut satuja. Loistava tarina, johon oli mukavasti otettu mukaan Norjan ja Suomen rajan välinen poro-ongelma….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *